Jotkut osaavat tehdä nerokkuuksia vaikka unissaan. Minä osaan vain niissä; suhteellisen usein tulee nukkuessaan koettua visioita, joissa sävellän musiikkia (tuolloin pystyn suoranaisesti kuulemaan nuo luomani sinfonisesti soljuvat ja ryöppyävät orkestraatiot). Muunkinlaista luovuutta ilmenee. Pari yötä sitten rakentelin kotimaista tilannekomediaa, joka olisi sijoittunut 70-luvulle ja tapahtunut kokonaisuudessaan kirjakaupan varastossa. Muistan kehitelleeni henkilöhahmoja ja juoniaihioita, onnitellen itseäni varsinaisen kultasuonen paikallistamisesta.
Ikävä kyllä aamulla minulla ei ollut enää minkään valtakunnan aavistuksenpuolikastakaan, miten ihmeessä moisista lähtökohdista muka saisi sitkon kasatuksi. Hahmogalleria innovatiivisine käänteineen oli häipynyt tehokkaasti, joten niiden toimivuutta tai ei-toimivuutta en päivätolkun valossa päässyt testaamaan.
Musiikilliset kykyni ovat nähtävästi vieläkin arempia valvetilalle. Vaikka tavallaan olisikin houkutteleva ajatus jollain tasolla uskotella itselleen olevansa jonkinlainen uinuva lahjakkuus, joka ei vain onnistu yhdistämään tätä osaa itsessään oleellisessa tilanteessa (eli hereillä) niihin mielensä osa-alueisiin, jotka mahdollistaisivat noiden nokturnaalisten geniuspurskahdusten työstämisen kanssaolennoille näkyvään ja kuuluvaan muotoon, totuus lienee huomattavasti tylsempi (ja tuo lause oli aivan liian pitkä). Koko juttu on pelkkää perinteistä unennäköä, samaa nonsenseä kuin ne muutkin kanavaluistelut ja räystäälläroikkumiset, joita pää epäluotettavan virustorjunnan ja kiintolevyn eheytyksen sivutuotteena tajukankaalleni loihtii.
Huoh.
Kerran sävelsin ja sanoitin uinaillessa kappaleen, jonka Jippu levytti (edelleen siinä samassa unessa, toim. huom.) hittiseuraamuksin. Aamulla muistin vain pätkän melodiaa, ja sanat:
"Ystävät on kadonneet, taivaan tuuliin haihtuneet
Tahdon tuikata tään kaupungin nyt tulen liekkeihin"
SR
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti